pieni kiitos.

?m? on viimeinen matkap?iv?. Elina nukkuu etupenkill? ja Dims ajaa. Gaile viimeistelee myssy? ja min? kirjoitan. On ollut hieno reissu. Reissu Norjan halki, mutta my?s reissu kaikenlaisten tunteiden l?pi. Kaikenlaista on tapahtunut kotimaissamme ja p?iss?mme ja hetkess?. On mennyt vuoristoisesti eli el?m?isesti ja lopputulos on el?m?n tapaan hyv?. Tajusin jossain vaiheessa, ett? t?rkein osa t?t? matkaa eiv?t oikeastaan ole kaupungit, paikat ja maisemat, vaan todellinen matka tehd??n t?ss? autossa. Etenkin kun olemme viett?neet t?ss? purkissa suurimman osan p?iv?st?! On hienoa huomata, ett? homma toimii ja meid?n erilaiset ominaisuutemme toimivat t?m?n yhteis?n hyv?ksi. Ja voi sit? naurun m??r??. We?re having fun, fun, fun, maybe/baby, Geronimo-Teroni mun, Kamel?s?, Turist-info, vuoret ja aaargh. Kiitos yst?v?t. Me muodostamme mahtavan matkaseurueen.

987zzz321</div

zp8497586rq

Viimeisen illan aatoksia

Tänään kaahattiin Rovaniemeltä Kauhajoelle. Ei mitään suurempia yllätyksiä matkalla. Kävimme ystävämme Sarin luona Kokkolassa juomassa teetä ja lämmittämässä Suomesta asti raahaamamme valmiskeitot. Hyvältä maistuivat nekin… Nälkä on paras mauste? Saimme Elinalta varsinaisen Kauhajoki-turneen kaupunkiesittelyineen ja vielä Hyypän kylän parhaassa talossa mitä mainiointa ruokaa. Uusia perunoita! Grillattuja maisseja ja sieniä! Kasvischiliä! Raparperikiisseliä! Nyt olemme Elinan perheen mökillä eli Kirveshovissa viettämässä viimeistä yhteistä iltaamme tällä matkalla. Äsken kävimme saunassa ja Elina ja minä jätimme talviturkin Vittuluoman lampeen. Kuulemma muinoin miehet Vittuluoman puroa ylittäessään ottivat hatun pois päästään. Emme tiedä miksi… Gaile neuloo loppuun pipoa poikaystävälleen, jaoimme äsken aarrearkun sisällön (eli simpukat ja merisiilit) ja järjestimme muunkin omaisuutemme järkeviin kasoihin. On raukea olo. Vielä viimeisiä norjalaisia voileipiä ruskean toffeejuuston ja hillon kanssa. Ihanaa nukkua tämä yö oikeassa sängyssä. Aurinko laskee lakeudella värjäten metsänreunan tuolla kaukana hennolla punerruksella, värittäen koko taivaan spektrin oranssin, keltaisen ja vihreän kautta siniseksi. Huomenna on viimeinen matkapäivä.

Ai niin! Tärkeitä uutisia Hepan elämästä: Mordvanhevonen kohtasi tänään suomenhevosen Elinan kotipihassa. Kohtaaminen oli jännittävä ja erittäin onnistunut eläinten huomattavasta kokoerosta huolimatta. Tällä hetkellä Heppa silti kaulailee lähinnä Dinosaurusrouvan kanssa, joka on auton vakiasukki ja taisi matkustaa koko matkan jalkatilassa. Nyt uudet kaverukset matkustavat auton keulassa. Dinosaurusrouvalla on siipi hepan olalla.

zp8497586rq

Rollo

Rovaniemi on nyt takanapäin. Toverimme Atte majoitti meidät lattialleen ja tarjosi mahtavaa ruokaa. Gaile (yllättäen) loihti jälkiruoan, joka tullaan muistamaan nimellä Crispy Morning in Arctic Paradise. Sen jälkeen kävimme paikallisella sporttibaarissa, jonka nimi on Paha kurki (!) ja vielä Tivolissa tanssahtamassa. Oli huippuhauska ilta! Aamulla lähdimme varhain Rollosta. Yritimme ainakin. Paikka oli nimittäin kansoitettu sotilaspoliiseilla ja kaikenlaisilla asemööbeleillä. Ei kiva. Päädyimme kuitenkin, suunnitelmien mukaan, Napapiirille. Kävimme joulupukin postikonttorissa ja sitten kokemassa koko reissun kummallisimman osion: kävimme joulupukin luona. Tämä kokemus jäänee vähintäänkin viiden kummallisimman kokemuksen joukkoon koko elämäni ajalta. Turnee alkoi viattomasti astumalla ovesta, mutta sitten alkoi kuulua kummallista kalketta ja pilkettä, jään rotinaa ja ratinaa. Tuolit muuttuivat omituisen kokoisiksi, oli isoja kaappeja. Omituisia olivat myös valokuvat, joissa pukki poseeraa esim. Lordin, Alexander Stubbin tai Mika Häkkisen kanssa. Sitten piti odottaa ja tonttu tuli hakemaan. Pääsimme valokuvaan pukin kanssa. Pukki puheli mukavia, kyseli mistä olemme ja mitä teemme. Kaiken kaikkiaan mukava kokemus, mutta toooooodella omituinen. Kiitos pukki! Oi, ja kiitos Atte ja kiitos Rollo. Oli kivaa!

Valtava vuodatus

Keskiviikkona palloiltiin Lofooteilla. Ensin kävimme kiipeilemässä leirintäalueen lähellä olevalla kukkulalla, haistelemassa suon tuoksua ja katsomassa kauas merelle! Söimme vohvelit creme fraichella ja mansikkahillolla symppis-merimiehen kahvilassa. Toisessa kädessä hänellä luki Hamburg ja toisessa vissiinkin Synnove tai jotain vastaavaa. Elina osuvasti kirjoitti päivän tapahtumista – turkooseista vesistä ja valkoisista lampaista! Päivä meni lähinnä niitä ihmetellessä! Keräsimme rannoilta simpukoita ja muumioituneita rapuja ja koimme niistä sitä omistamisen iloa, jota varakkaampi turisti kokee ostaessaan lasipajasta maljakon (joka oli muuten tehty kierrätyslasista)! Olimme saaneet kuuman vinkin ranskalaiselta retkeilijältä, että auringonpimennys tulee keskiviikkoiltana ja että meidän kannattaisi mennä jonnekin, mistä sen näkee. Siispä ajoimme Langenesiin, saaren kärkeen. Siellä oli mahtavan ystävällinen vastaanotto ja respan täti kertoi, että kaikissa mökeissä asuu Norjan television kuvausryhmää. Siellä nimittäin kuvataan tosi-tv:tä kylän miehistä. Naiset lähtevät viikoksi Portugaliin (?) ja miehet jäävät kotiin pyörittämään koulua ja päiväkotia jne. Aina välillä vilahti jokunen hippi ison kameran kanssa, mutta lähinnä näimme samoja retkeilijöitä, kuin edellisessäkin campingissa! Olimme varmaan saaneet jo maineen ”niinä kauheina keittiönvaltaajina”, kun astelimme arsenaalimme kanssa kyökkiin. Mutta syöminen on tärkeätä! Ainakin silloin, kun siihen oikeasti muistamme varata aikaa. Pääkokkimme Gaile loihti kasviscurryn, jonka hotkaisimme melko nopeasti, sillä halusimme katsomaan auringonpimennystä. Langenesissa oli siihen parhaat mahdollisuudet, sillä leirintäalueen päästä aukeaa meri, jonne aurinko laskee Oli siellä lisäksi kaunis kivinen ranta ja kaukaisuudessa siintävät vuoret. Nautimme siellä jälkiruoasta ja toistemme seurasta. Heppa löysi ystävän – ei merihevosta, vaan meriyksisarvisen. Yritimme tihrustaa auringonpimennystä, mutta pilviä oli edessä ja lähinnä maailma näytti onnellisen vaaleanpunaiselta. Aurinko ei oikeastaan tähän aikaan laske, joten ei myöskään alkanut väsyttää ollenkaan. Soittelimme rannalla olevaa soitinta, valtavaa outoa ruostunutta metallilaatikkoa, jossa oli kaksi kieltä metallista kieltä. Niitä olisi ehkä voinut virittää samalla tavalla kuin koton kieliä – ne olivat sellaisissa A-kirjaimen muotoisissa puupalkeissa kiinni. Kun tuuli tarpeeksi kovaa, kielet alkoivat väristä. Soittelimme sitä pitkäänkin – Dima hyppi metallin päällä, soitteli kieliä ja minä nauhoittelin vekottimen alapuolella kaikua. Äänite julkaistaan joulumarkkinoille, odottakaa vain! Kesän ensimmäinen hyttynen puraisi. Sitä raaviskellessa on mennyt rattoisasti aika.

Yö oli meni itse kunkin pyöriskellessä levottomana teltassa. Aamulla olo oli kuin zombilla. Torstai meni istuessa autossa. Ehkä mainitsemisen arvoinen juttu oli se, kun katsoimme, että ”ah! Turisti-info!” ja kaarsimme auton vain nähdäksemme, että siellä oli vessa. Eikä mitään muuta! Siitä lähtien aina nähdessämme vessakyltin, olemme todenneet ”Turisti-info!” Maisemat ovat niin kauniita ja niitä on jatkuvasti, että tulee tunne, jonka Gaile parhaiten puki sanoiksi: ”Ok Norway, surprise me!” Yritimme epätoivoisesti etsiä kahvilaa, mutta mikään paikka ei ollut auki. Ymmärsimme myöhemmin, että oli helatorstai! Ei saanut kukaan lattea, mutta sentään jäätelöä huoltoasemalta.

Lounasta söimme meren rannalla. Pieni tihku yltyi sateeksi, joten lähdimme nopeasti. Keittoa ja voileipiä – Gailen uskomaton tahini-valkosipuli-suola-näkkileipä tainnuttaisi pienen norsunkin – nimittäin ihastuksesta! Päivän tärkein tapahtuma oli illansuussa, kun saavuimme Otereniin. Siellä nimittäin asuu ystävämme Hallvard vanhempiensa kanssa. Pääsimme pieneen hirsitaloon ja siellä meitä odottivat ystävälliset ihmiset. Saimme lämpöä, ruokaa ja suihkun! Oi auvoa! En ole koskaan syönyt avokadoa pizzassa, mutta se oli hyvvää!

Hallvard lähti oppaaksemme Tromssaan. Sinne Oterenista ajaa suunnilleen puolitoista tuntia. Kävelimme kaupungilla ja vietimme pienimuotoista Hallvard-festivaalia. Kävimme Verdens kafe –kuppilassa juomassa paikallisen panimon oluet! Se on maailman pohjoisin panimo, tiesi Hallvard kertoa. Paikka oli tosi makea muutenkin – siellä on elokuvateatteri toiminut jo ammoisista ajoista. Pääsimme katsoman salia ja siellä oli kansallisromanttiseen tyyliin tehtyjä maalauksia norjalaisista saduista. Paluumatkalla pysähdyimme koskella ja joimme hieman sen kirkasta vettä. Oli ihana nukkua oikeassa talossa, oikealla patjalla. Oi kiitos!

Tänään lähdimme aamupäivästä Oterenista ja sieltä oli yksi ajamisen huiskaisu Kilpisjärvelle. Päädyimme ihastelemaan Kilpisjärveä ja jäidenlähtöä – yhdessä hetkessä tapahtuu sata asiaa ja kuuluu miljoona ääntä, sitten on taas hiljaisuus, joka tuudittaa uskomaan rauhaan, sitten taas ratina jatkuu. Olimme niin tohkeissamme Suomeen pääsystä ja puhelujen tekemisestä, ettemme pysähtyneet Nesteellä. Sen sijaan huomasimme noin 20 kilometriä bensa-aseman jälkeen, että bensatankki vilkuttaa täydennyksen puutetta. Päätimme jatkaa matkaa, mutta missään ei näkynyt Nestettä, abc:ta, Essoa tai Shelliä. Ei mitään muuta kuin tundraa ja poroja. Siispä jännitimme, miten ikinä pääsisimme seuraavalle huoltsikalle. Ajoimme kuluttaen mahdollisimman vähän bensaa ja pysäytellen autoja, jos voisivat hinata meidät seuraavalle löpöpaikalle. Kaksi autoa saimme haaviin, mutta eivät suostuneet norjalaiset auttamaan! Sitten huomasimme taka-alalla valkoisen pakettiauton, jossa vielä koto-Suomen rekkarit ja hiulihei! Jo auttoi meitä poromies. Tai siksi me tätä Harley-Davidson-paitaista, Suomi-leijonakoruista pitkätukkaa aloimme heti kutsua. Poromies oli todella rivakka otteissaan ja ajaa posotti satasta, vaikka me olimme parin metrin etäisyydellä hänen takakontistaan. Dimaa jännitti, kun reagointinopeus mitattiin sekunnin sadasosissa, mutta itsellä ainakin oli helpompi olo, kun tiesi, että matka oikeasti jatkuu. Siispä poromies hinasi meidät Karesuandoon, jätti meidät mäen laelle ja sieltä pääsimme ihanan dieselin äärelle. Olimme niin helpottuneita ja iloisia, että päätimme syödä ensimmäisen huoltsikka-ateriamme: Ellu ja Dima poronkäristystä ja me vegetaristit salaattia ja eri terveellisiä ranskiksia. Nyt olemme lähestymässä Rovaniemeä ja toverimme Aten lattiamajoitusta. Tähän päättyy lähetyksemme tältä erää. Takaisin Pasilaan (maybe/baby)!

(ai niin – pari huomiota: Elina soitti mandoliinilla hallingia etupenkillä ja se oli ehkä  täydellisintä matkustusmusiikkia ikinä. Gailen mielestä norjalaiset tekevät niin paljon hevimusiikkia, koska luonnossa on niin paljon voimaa. sitä ei ehkä voi muuten ilmaista kuin yhtä suurella musiikilla. olen vastannut tähän karjahtelemalla vertahyytävästi aina kun näen vuoren. sitä on tapahtunu aika usein.)

zp8497586rq

Moskenes

Just nyt matkaamme lautalla v?li? Bod?-Mosenes. Dims nukkuu suu auki Ellu sylkyss??n ja Gaile kirjoo kenk?? napeilla. Ensin kannella olimme me kaikki tyt?t. Sitten Gaile l?hti ja Elina ja min? nauhoittelimme moottorin huminaa ja kuvasimme et??ntyvi? rantoja ja huivin tanssia tuulessa. Sitten tulin sis?lle hakemaan termarin ja j??tel?n (!) ja menin takaisin. On hienoa ottaa vastaan meren aallot, keinutus ja n?hd?, ett? kohta tapahtuu. Lis?ksi ei tule niin paha olo ulkona kuin sis?ll?. On j?nnitt?v??, miksi se onkin niin kaunista, kaukaisuus, et?isyys, vuoret, rannat. Miksi ne vetoavat ihmiseen? Ne ovat tavallaan niin abstrakteja asioita. Sit? on v?lill? todella vaikea k?sitt??, ett? t?m? kaikki on totta. On niin ep?todellisen kaunista ja isoa. Mutta kai kaikella taiteella (oli se sitten elokuvaa, maalauksia tai musiikkia) on todellinen vastineensa el?m?ss?. Sen tiet?? kyll? musiikista, koska tunteet ja laulu soivat omassa kehossa, mutta maisemat ja maalaukset kutittelevat ensisijaisesti tai oikeamminkin ensin verkkokalvoa. —- Lauttamatka sujui siis ongelmitta ja p??simme Moskenesiin. Ajoimme hetken verran ?cityss??, etsimme kauppaa (l?ytyi) ja huoltoasemaa (ei l?ytynyt, mutta saimme ajo-ohjeet) ja sitten leiriydyimme. Ellu ja Dim laittoivat teltan pystyyn ja Gaile ja min? ruokaa leirint?alueen trooppisen ilmaston omaavassa keitti?ss?. Tosin keitti? oli enemm?nkin Gailen ? ja saimmekin mielett?m?n herkkuaterian: tomaatti-valkosipuli-riisisalaattia ja kirkasta kasviskeittoa. Lis?ksi avasimme viimeisen skumppamme Lofoottien kunniaksi ja s?imme suklaakeksej? ja kikatimme. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava ilta!

K?vin hampaidenpesun j?lkeen kuitenkin k?velem?ss? n?ill? leirint?alueen l?hikallioilla. On niin huikeata olla n?in korkealla merenpinnasta ja n?hd? aaltojen r?iske kallioita vasten. Kumpikin on aika kova luu ? meri, joka yritt?? pehmitt?? ja kallio, joka pist?? vastaan. Ja n?in on ollut vuosituhansia? Loikoilin kuin kallion syliss? ja katselin elokuvallisen sokerista maisemaa ? meren tyrskyj?, kaukana vaaleanpunaiseen usvaan sulavia vuoria? N?in j?niksen telttamme vieress? ja piti seurata valkokorvaista jussia l?heiselle nyppyl?lle. Se oli oikein. Sielt? n?ki koko maiseman, 365 astetta. Merta merta merta ja sitten kaukaisia saaria ja vuoria, sein?m?n? kohoavia isoja vuoria suoraan edess?, pieni satama hellytt?vine paatteineen ja kaikki n?m? harmaat kuivuvien kalojen massat puuritil?ill??n. Y?ll? tuuli on repinyt sadepressuamme kuin se haluaisi siit? l?pi ja pureskelemaan nukkuvia tai nukkumista yritt?vi? kehojamme. Mik??n hirmuinen s?? ulkona ei kuitenkaan taida olla. T?ytyy ehk? l?hte? t??lt? teltan l?mm?st? ja ottaa selv??. Kello on jo puoli 11 paikallista aikaa, mutta me nukumme eilisen univelkoja pois. Onhan nyt sent??n LOMA! Eilen tapaamamme ranskalainen pariskunta sanoi, ett? t??ll? on auringonpimennys klo 23. Yrit?mme siis sit? ajatellen leiriyty? ensi y?ksi l?nnen suuntaan, ilman ett? vuoret reunustavat n?kym?? aurinkoon. Mitenk?h?n linnut k?ytt?ytyv?t? T??ll? on sirkuttajia koko ajan kuultavissa? Nyt ulos ja kolmen minuutin suihkuun. Se maksaa 10 kruunua se.

zp8497586rq

Matkalla Mosjoenista kohti lauttaa

Yö meni valvoessa. En oikein saanut unta. Oli kylmä ja sadat linnut (ja useat autot) virittivät säveliään telttamme lähellä. Olisin halunnut lähteä kaupungille kävelemään, mutta on hankala lähteä teltasta herättämättä kaikkia muita… Siispä tänään on vähän tokkurainen olo. Aamulla keitimme teet ja söimme autonvierustan pystybaarista voileipiä. Maassa maan tavalla – syömme ruotsalaista näkkäriä norjalaisella juustolla ja hillolla. Norjalainen juusto on sellaista ruskeaa, vauvankakan väristä, hieman toffeen makuista ja todella herkullista hillon kanssa! Sitten pistäydyimme kaupunkiin – ja siellä oli pakko olla hetken verran. Mosjoenin Sjögata on valloittava! Pieniä puisia taloja, joiden etuovi on maalla ja takaovi päättyy laituriin! Ja niissä on turisteja varten kaikkia houkutuksia – gallerioita, käsityömyymälöitä, kahviloita. Kävimme juomassa kahvit paikallisessa hienostelukahvilassa ja sitten jatkoimme matkaa. Olemme taas aikataulusta jäljessä, mutta tällä kertaa se on vaarallista. Meillä on liput Bodösta klo 16.30 lähtevään lauttaan. Ja me haluamme Lofooteille! Täällä tehdään tietöitä ja piki haisee, vuorilla on havupuita kaikissa vihreän sävyissä ja lumi pilkistelee niiden välistä.

Huomioita: Olemme kuunnelleet Buena Vista Social Clubia ja jazzia. Gaile askartelee nappikenkien parissa (mahdollisesti kuvamateriaalia myöhemmin) ja Elina viime kesän reissulla aloitettujen ranteenlämmittimien kanssa.

HUUUH!

Ylitettiin just napapiirin raja ja huhhei! Täällä on ihan talvi. En ole ihan varautunut tähän, henkisesti tai fyysisesti. Tänään on laitettava kaikki vaatteet päälle kun menee nukkumaan. Tunturit ovat todella lumisia, kuin mustavalkoisia valaita, jotka makailevat maisemassa. Kaukaisuudessa ne tosin näkyvät sinisiä. On kohta kesäkuu ja täällä ei ole vaivaiskoivuissakaan vielä lehtiä. On kivikkoista, ruskeankirjottua maanpohjaa, ruohoa ja kasveja. Gaile näki unta, että Lofooteilla olisi ruskeaa ja punaista ja niin taitaa olla! Tää on kuin Suomen Lappi, mutta lisänä on nuo vuorenmötkäleet. Ohitimme juuri camping-alueen, jossa näytti olevan paljon pitkäaikaisasutusta – mitäköhän nuo ihmiset täällä tekevät? Töissä? Sapattivapaalla? Tavallaan ymmärrän, miksi haluaisi kadota tänne, uppoutua maisemaan ja keskittyä siihen, miten pysyy lämpimänä ja miten hankkii ruokansa. Siinä tuntee oman verensä ja hengityksensä eri tavalla, kuin vaikka tässä lämpimässä autossa, kirjoitellen tietokoneella ajatuksenvirtaa näkemästään. Elina tarkistaa Gailen suomen kielen treenauksia ja elämä autossa on melkoisen tavallista matkanteollsemme. Äsken veistelimme juustosta isoja kimpaleita ja söimme riisikakkuja, nyt kallistelemme oikealle ja ihailemme hurjana kuohuvaa koskea. Puita ilmaantui jälleen. Edessä tiellä on valkoisia poroja! Yhtäkkiä eteen ilmaantui vuorenseinämä! No niin. Aion nyt keskittyä maiseman ihailuun enkä sen kuvailuun, koska se on vajavaista. Tulkaa ihmiset tänne, nähkää omin silmin. Tämä on kauneutta!

zp8497586rq

Matkalla Trondheim-Mosjoen (eli tuttavallisemmin mösjöö)

Lyhyt Trondheim-ylistys:

Oli mahtavaa tavata Noraa ja poikaystäväänsä Erling-darlingia ja ”Norjan perhettäni”, ihmisiä joiden kotona vietin ikimuistoisen kuukauden keväällä 2002. Sydän on iloinen siitä, että vuodet voivat vieriä, mutta me emme etäänny liiaksi. Oli hassu olo, sellainen kuin oltaisi eilispäivänä tai ehkä edellisviikolla viimeksi nähty. Tuli juotua teetä ja syötyä herkullista suklaata, kuten silloinkin, ja käveltyä Ranheimin rannassa. Se on kotirantani, jollain tavalla edelleen. Kaikki harmaan sävyt, kivet, vuono, kallio, sade. Koen olevani niin uskomattoman siunattu kaikella tällä hyvällä ja kauniilla. Ihmisillä, maisemilla, väreillä, tunteilla. Kiitos siis!

Päivällä kävimme Rockheimissa, jossa olisi voinut viettää koko päivän rockin historian parissa. Aivan mahtava museo. Illalla tultuani ”sukuloimasta” olivat Ellu, Dims ja Gaile tehneet kasviscurrya. Päätimme vielä lähteä ”yhelle” ja päädyimme Brukbariin. Siellä oli juuri niitä mukavia tatuoituja miehiä, joista ”Esa-isä” varoitti lähtiessämme serkkujeni kanssa viimekertaiselle Skandinavian valloitusmatkalle (muinoin vuonna 2003). Olen opettelemassa oluenjuontia ja nyt baarimikko suositteli luomuolutta. Se olikin hyvää. Jaksoin melkein juoda kokonaisen oluen! Heppa yritti ystävystyä hillittömän hirvenpään kanssa, mutta etäisyys heidän välillään oli jotenkin turhan suuri, kuitenkin. Hirvi vain ylimielisesti tuijotteli meitä korkeuksista eikä vaivautunut tervehtimään… Brukbarissa oli myös aivan mahtavat vessat – jokainen niistä oli erilainen. Ihanin oli 1950-1960-luvun käsitöillä ja purkeilla varustettu vaaleanpunainen koppero. Jos joku lukijoistamme siis on erikoistunut vaikka erikoisten vessojen bongailuun, Trondheimiin siis!

Matkan ylistys:

Lähdimme tänään aamulla Trondheimissa ja olemme istuneet tässä neljän hengen valtamerilaivassa koko päivän. Aamulla kävimme Hellissä. Se on pieni kaupunki, jossa on suloinen pieni asemarakennus, jossa lukee HELL. Poseerasimme sen edessä, odotushuone oli tyhjillään ja vain muutama ihminen astui ulos junasta sillä asemalla. Hell station – gods expeditions. Me hullut suomalaiset myös tappelimme kurillamme Hell grillin edessä. On taas edustettu kunnolla. Hyvä me!

Matka jatkui Hellistä luostariin. Elämässä pitää olla tasapainoa. Tautran saarella on siis kaksi luostaria – yksi raunio ja yksi toiminnassa oleva. Kävimme kummassakin. Rauniot olivat jotenkin hurjan vaikuttavat. On uskomatonta, että samassa paikassa satoja vuosia sitten ihmiset ovat halunneet palvella Jumalaa, laulaa lauluja, kiirehtää messuun, haukotella, rukoilla, olla olemassa. Ymmärrän hyvin, että vuorien keskelle, luontoon, haluaa perustaa luostarin. Ja vaikka se oli nyt raunioina, se ei mielestäni ollut menettänyt ominaisinta luonnettaan. Linnut lauloivat ja kaikkialle näkyi maisema. Oli pakko laulaa hieman taizé-lauluja ja vanhaa virttä ”Mun silmän, käten nostan aina ylös mäkihin, josta tiedän avun saavan’ ja valon kallihin…”

Sieltä ajoimme uuteen luostariin. Istuimme tovin hiljaisuuden kappelissa. Sieltä näkyi vuono, siellä valo seikkaili, siellä oli puun väri ja tuoksu. Arpoessamme luostarin edessä, mitä tehdä, vastaan tuli nunna – verkkareissaan ja huivi päässä, tosi casual tapaus. Ja puhutteli meitä ystävällisesti leveällä amerikanenglannillaan. God bless you, toivotteli mennessään.

Kävimme kaupassa ja teimme juusto-hillo-voileipiä autossa. Kummasti aina tunnelma piristyy, kun saa ruokaa! Myöhemmin cuisine de la retkikeittiö valmisti nauris-porkkana-papu-kookos-couscousia ja teet tarjoiltiin liikkuvassa autossa suklaakeksien kera. Kyllä kaikissa retkissä lähestulkoon tärkeintä on hyvät eväät.

Sieltä olemme ajaa posottaneet Mosjoenia kohti. Kutsumme paikkaa tuttavallisesti Mösjööksi. Mutta mikä matka! Täällä on niin uskomattoman kaunista. Niin kaunista, suuren kaunista, ettei oikein pysty ottamaan vastaan. Eikä kuvaamaan, kameralla tai sanoilla. Yritämme silti! Mutta todellisuus on se, että tämän voi vain kokea, elää, hengittää läpi. Ja silti kaikki tämä vain virtaa meistä läpi. Mutta ehkä tänään on tajunnut, että millä voimalla virta meissä voi kulkea! Hurjuudella. Täysin palkein ja vesimassoin, kuin luonnon urut, nuo kosket, joita olemme tänään saaneet seurata.

Oli kauneutta koko matkalla, mutta tuntuu, että heti kun Nord-Norgen raja ylitettiin, alkoi tapahtua. Hirven pylly iskeytyi tajuntaani, kun se kahden vasansa kanssa lounasti tien varressa. Oli hienoa nähdä meidän kaikkien hötäkkäistä iloa. Oli pakko pysähtyä ja pakko ottaa kuvia ja siinä ne isot eläimet katsoivat meitä hieman hölmistyneinä – ”mitä te siinä hösäätte?” Mutta me olimme tyytyväisiä hösääjiä.

Vuoret, joita ehkä Toblerone-vuoriksikin voisi kuvailla, ovat suuria, mustavalkoisia lumihuippuisia järkäleitä, niin koko lailla itseäni suurempia, että itkettää. Miten ne ovat olleetkaan aina olemassa! Ja sitten on toisaalta punaruskainen maasto, joka on täynnä pieniä kasveja, kuin koruja. Rikkauden kokemus!

Majavatn oli yksi vaikuttavimmista sielunlevähdyspaikoista. Siellä olimme hillittömän kokoisen järven rannalla, jota vuoret siunasivat joka reunalta. Sinisen sävyt, auringonlaskun kirjomat, aallot kuin kalan suomut ja koko ajan meitä lähestyvät ja meistä etääntyvät. Oi rauha!

Ja sitten onkin ollut vain kauneuden ja luonnon voittokulkua koko tämä matka. Vesiputouksia, koskia, maisemia, vuoria, lääniä, avaruutta. On jollain tavalla ihan uupunut, kun on niin paljon asioita, jotka haluaa tuntea joka solullaan.

Nyt olemme Mosjoenissa. Pian menemme leirintäalueelle ja pykäämme teltan kasaan.

Huomioita: Elina laulaa edelleen Higway to Helliä. Gaile on kirjoittanut tekstejä suomeksi! Olemme kuunnelleet kasan uutuuslevyjä ja toivon, että niistä jotkut herättävät muistoja tästä reissusta vielä myöhemminkin. Tunnen itseni todelliseksi Norjan matkalaiseksi norjalaisessa villatakissani, vaelluskengissäni ja farkkuhameessani. Vielä sukset alle ja olisin suoraan Telemarkista. On jännä huomata, että jotkut näistä camping-alueista ovat lähinnä pysyväisasutuksia. Olisi jännittävää asua mökin ja asuntovaunun yhdistelmässä kauniin maiseman ääressä ympärivuotisesti. Ehkä vielä jonain päivänä, kun telemarkistun täysin.

zp8497586rq

Matkalla Oslo-Trondheim

Istumme autossa matkalla Trondheimiin. Eilen illalla saavuimme Osloon ehkä seiskan-kasin maissa ja Gaile hukutti meidät halauksiin ja ruokaan. Aivan käsittämättömän herkullista sieni-lasagnea, salaatteja, raparperikakkua ja porkkanakakkua. Ja mitä seuraa! Dima löysi Maxin, siperialaisen muusikon, joka rakentelee mikroskooppeja ja kaukoputkia ja on kiinnostunut valokuvauksesta. Perfect match! Me muut nostimme maljoja kaikilla tuntemillamme kielillä – paikalla oli Katariin Virosta, Alejandro Kolumbiasta, Alex Puolasta ja Vaiva Liettuasta. Syötyämme mahat täyteen herkkuja, kävelimme vuorenreunaa ylös Sognvattenille, eli läheiselle kauniille järvelle. Voi kauneus! Elina keksi kahlailla kylmässä vedessä ja pakkohan sitä oli itsekin kokeilla. Talviturkki on siis poissa säärikorkeuteen asti (vaikka Amanda doesn´t wax). Sumu nousi hiljalleen ja seikkaili vuoren yläreunassa. Oli pakko vähän kutsua karjaa ja kuunnella kaikua. Tuli ymmärrys jälleen siitä, miksi norjalainen kansanmusiikki on sellaista, mitä se on. Kaiku oli vaatii tiettyä kirkkautta ja sointia, jota norjalaisessa kansanmusiikissa on. Karjankutsua ja laulua, jonka on mahdollista kaikua kirkkaana vuorensolasta toiseen. Samoin kuin Mordvassa tajusi sen, että laulun täytyy olla kovaäänistä, jotta se kantaa niiden ruohoisten kukkuloiden halki. Kansanmusiikki on niin ymmärrettävää, jos ehtii tutustua kulttuuriin edes vähän sisältä päin.

Tänään on ollut melko jännittävää, sillä emme saaneet kiinni ystävääni Noraa, joka tarjoaa meille yöpaikan Trondheimissa. Matkantekoon menee enemmän aikaa kuin olemme tajunneet ja mieli tekisi koko ajan pysähtyä ja ottaa kuvia. Olemme jälleen ”aikataulusta” jäljessä. Mutta syötyämme Hamarissa feta-kikherne-herkkusalaattia a la cuisine de retkikeittiö ja käpsyteltyämme rannalla, saimme Noran kiinni ja päätimme posottaa sinne. Oli tullut myös kuuma vihje, että Geireiderissa olisi seitsemän vesiputousta. Mutta se olisi tehnyt 300 kilometrin keikahduksen ja Norjan olosuhteissa se on useita useita tunteja. Ja on kivaa nähdä myös kaupunkia, sillä Osloon emme ehtineet tutustua yhtään. Olemme siis yhdentoista tuntumassa Trondheimissa Noran luona ja huomisen vietämme Trondheimissa.

Huomioita: Heppa sai ystävän – Elina löysi rannalta puunpalan, joka näyttää muinaishevosen päältä! Alla Fagra soi edelleen. Olemme huiskineet kameralla kuvia liikkuvasta autosta. Se on tuonut oman hässäkkänsä koko päivään. Sukkien rakkaustarina on edelleen kesken.

 

 

Ensimmäisestä matkapäivästä

Ensimmäisenä matkapäivänä olimme päättäneet yllättää ystävämme Lotan menemällä hänen ja muiden Nordic master of folk music –opiskelijoiden päättökonserttiin Stallet-konserttipaikkaan Tukholmassa. Oli mahtavaa nähdä Lotan yllättyneet kasvot, kun tulimme sisään! Blink, eli Nomasten yhtye, soitti hienon keikan. Neljä vahvaa itsenäistä naista, jotka ovat yhdistäneet voimansa! Meille yllätyksenä konsertti kestikin seitsemästä iltakymmeneen ja Dima juoksi jatkuvasti täydentämässä parkkimittaria. Väliajalla söimme marjapaakelseja ja Dims vaniljatäytteisiä sydämenmuotoisia leivoksia. Makeeta… Tapasimme myös Malmön Nordtrad-konferenssisa tapaamiamme ystäviä ja he koijasivat meidät kanssaan yhdelle musiikkimuseon baariin. Kuulemma siellä järjestetään kahdesti viikossa jameja. Olo oli väsymyksen takia kuin zombilla, mutta oli kiva nähdä KaMuja.

Sitten alkoi Diman voimannäyte, eli yöllinen ajo Karlstadtiin. Minä ja Elina vuorottelimme nukkuessa puolisen tuntia kerrallaan toisen päivystäessämme, ettei Dima nukahda tai hirvi syöksy tiellemme. Ihmemies Dima jaksoi ajaa teen, kokiksen ja energiajuoman voimalla. Oma taktiikkani oli heitellä kuskille erilaisia eväitä eväspussin uumenista. Milloin oli Snören makeisnauhasta tehtyjä lettejä, milloin riisikakkuja, milloin manteleita. Yllättävyys oli avainsana. Ajattelin, että pieni jännitys pitää kuskin hereillä. Oli kyllä vaikeata pitää omia silmiä auki.

Lopulta saavuimme BomstadBaden-leirintäalueelle, siinä neljän maissa aamuyöstä… Oma ruotsini ei tainnut olla siinä vaiheessa ihan terässä, sillä päädyimme nukkumaan parkkipaikan viereen pikkuiseen pehmoiseen metsäkätkyeen. Ei se ehkä ihan siltä silti tuntunut, kun vettä satoi kuin saavista ja väsymys painoi silmiä. Virittelimme ensin metsänvihreän pressun ja sinne alle väsäsimme teltan. Hyvin piti viritelmämme vettä – ainoat kastuneet asiat olivat ne vaatteet, joissa kokosimme viritelmän. Päätimme nukkua niin pitkään kuin mieli tekee ja siksi heräsimme vasta kymmenen maissa. Ehkä. Kokosimme teltan ja menimme leirintäalueen kyökkiin tekemään aamupuuron – riisihiutaleita, omenaa, hunajaa ja kanelia. Korkkasimme primus-kattilasarjan, kun Elina haudutti vielä pakuriteet. Aamun paras hetki oli hetki Vänernin rannalla. Harmaata, sinistä, rauhallista. Taivas antoi odottaa sadetta, joten pilvet ja aallot olivat jokseenkin samaa sävyä. Kummatkin jatkuvassa liikkeessä, kuin hengityksessä tai virrassa. Olisi voinut jäädä sitä katsomaan pidemmäksikin aikaa – mutta Norja ei odota!

Vänernin rannalta ajoimme Arvikaan, Ingesundiin tapaamaan ystävämme Eliniä. Joimme teet ja söimme juustoa, joka näytti siltä, että se on suoraan kuusta lohkottu. Vielä timjamit ja kurkut päälle ja ah! Arjen makuelämys oli saavutettu. Saimme Elinin seuraksemme Nordellin kahvilaan torin laidalle. Kävin siellä muutamia vuosia sitten ja söin siellä elämäni parhaan leivoksen: Budapestin. Mikään Budapest ei ole maistunut yhtä hyvältä sen jälkeen (eikä sitä ennenkään). Jännityksen sekaisin tuntein siis tilasin uudestaan tämän paakelsin ja tietysti Arvika-teen. Odotukseni palkittiin – Budapest oli edelleen yhtä pehmeän ja notkean marenkinen ja makea. Dima söi mansikkavohveliunelman ja valtavan kaakaon, Elina Arvika 100 år –herkun, jossa oli monta kerrosta ja makua. Kävimme lisäksi hamstraamassa pähkinöitä ja tahinia ekokaupasta. Lisäksi perus-Coopista ostimme luomupapuja ja näkkäriä ja muita mussutettavia kalliiksi haukuttua Norjaa ajatellen. Oli kaikkein kivointa kuitenkin nähdä Eliniä. Ja okei, myönnettäköön, syödä se maailman paras leivos jälleen uudestaan. Jälleennäkemisten päivä!

Nyt ajamme kohti Osloa. Olemme muutamia tunteja aikataulusta jäljessä, mutta sellaista tämä reissussa olo kai on? Elina hihkuu etupenkiltä, että tykkää Norjasta jo nyt. En ihmettele. Aurinko paistaa ja niittyvilla kukkii joka paikassa, huomasi Elina. On notkelmaa ja kiemuraisia teitä. Ja metsää. Miten pärjäänkään kesällä Grönlannissa ilman puita?

Pysähdyimme äsken ja hyökkäsin suolle ottamaan muutamia takkutukkaisia niittyvilloja autoon. Nyt Heppa (aka Horsey) majailee kassissa, joka korvaa viimekesäistä hillittömän isoa Koria The Basket) ja sillä on siellä lystiä niittyvillojen seassa. Viimekesäisellä legendaarisella Mordvan reissulla näet hankin lohdutuspalkinnoksi itselleni suorastaan Ferrariin verrattavan mordvalaisen puuhevosen, joka on ehdoton matkakumppanimme. Se matkustaa usein etuikkunalla, vahtaa tietä ja hyppii välistä ilosta ja piehtaroi tuulilasia vasten… Kori taas on valtava kori, jonka ostin mordvalaiselta mummolta. Täytyy sanoa, että matkakumppanini ovat mahtavan solidaarisia, sillä matkustimme takaisin valtava kori takapenkillä. Se oli silti kätevä. Käsityöt ja skumpat olivat siellä sulassa sovussa. Nyt en ole vielä tehnyt mitään kauhean älyttömiä hankintoja… Onkohan Norjassa Hepalle kaveria?

Muita tilannetiedotteita: Diman villasukat eivät vieläkään ole yhtyneet. Matkamusiikkina on rakkautta ja rauhaa julistava Alla Fagra. Takkar o pokkar. Kohta Oslossa!

zp8497586rq

Sydänkorvikset, mate ja varvaskenkulat

Elina on lainaamassa jostain mukia. On näet aika korkata pieni vihreä termarini ja juoda sieltä ensimmäiset teet. Mate on ystävyyden juoma. Sitä siis nautimme. (Dims nukkuu autuaan unia lattialla…)

Olen valmistautunut matkaan tyypilliseen tapaani eli nukkumalla ” zero poäng”. Siinä saavuttaa kyllä tietynlaisen rauhankin. Kasaa hitaasti tavaroita (nopea hötkyily ei siinä väsymyksen tilassa onnistuisikaan), hyvästelee rakasta huonettaan, miettii mitä tuleman pitää – valmistautuu siis myös henkisesti matkaan. Pakkasin mukaan myös töitä – mutta onneksi työt ovat hyviä levyjä, joista täytyy valita, mitä soittaa uutuuslevyillassa jahka täältä tulemme takaisin. Otin mukaan myöskin Diman viime joulun joululahjan: puoliksi valmiin villasukan. Dima otti sen valmiin parin ja haasteena on saada pari vihdoin löytämään toisensa Diman jalasta. Tiedonantoja sukkien rakkaussuhten etenemisestä tullee myöhemmin.

Meillä on Elinan kanssa kummallakin uudet fivefingers-varvaskengät ja olemme kuin kaksi outoa marjaa, tai marjamätästä näine näkyvine varpainemme. Nyt Elina virittää mandoliinia ja harjoittelee otteita. I like. Maniska soi ja Ama näpyttää. Diman levollinen hengitys kuuluu läheltä ja kauempaa sekaisin suomea ja ruotsia ja pelikoneita ja käriseviä kaksivuotiaita! Tässä on pieni keidas.

On kiva lähteä reissuun. Kaikkein eniten odotan rakkaiden vanhojen tuttujen tapaamista. On mennyt monta vuotta siitä, että näin vuonon joka aamu kuukauden ajan Trondheimissa. Ihmisten lisäksi kai haluan tervehtää myös sitä vuonoa. Aamulla odottaessani Ellua ja Dimaa päätin juhlistaa reissuamme laittamalla tarrakorvikset korviin. Sydänkorvikset. Tästä tulee hyvä reissu.

zp8497586rq