Großglocknerin valloitus 30-31.7. Osa 2

<< Großglocknerin valloitus 30-31.7. Osa 1

_7DT4232Herätys oli samantapainen kuin Zugspitsellakin, eli ihmiset rupesivät häräilemään jo ennen viitta. Lähdettin aamiaiselle viimeisten joukossa. Arvelin itse, ettei meillä voi olla mitään kiirettä sinne huipulle, kun on tälläinen iso kasa ihmisiä pyrkimässä sinne. Yhtä hyvin voi tulla myöhemmin, kuin jonotella rinteellä. Aamiaiseksi kuuman teen lisäksi oli leipäsiivut ja levitekokoelma, jossa on suklaata, voita, hilloja, sulatejuustoja ja pateita. Aamiaisen jälkeen pipahdettiin ulkona tunnustelemassa säätä, joka oli puoliilvinen ja kylmähkö. Varmuuden vuoksi kaikki lämpimät päälle vaan. Parempi olla kuumissaan kuin kylmissään.

_7DT4234Jäätikkö tuli vastaan aika pian, jolloin en enää ihmetellyt joidenkin pukevan jäärautoja jo majalla. Mutta silti on hyvä olla pilaamatta niitä kivikossa. Puettin jääraudat jäätikön reunalla ja viritettiin taas köysi väliimme. Polku kulki jyrkällä jäätiköllä siksakkia ja taas piti mennä pätkittäin, jotta hengitys tasantuisi. Ilman ohuus tuntui jo maatessa majalla. Sitä oli jotenkin kevyt hengittää. Happeahan siinä korkeudessa oli jo noin 65%. Ei ihme, että hengästytti helposti.

_7DT4241Odotukseni jonoista olikin toteutunut. Huipun juureen kun päästiin, niin sen melkein pystysuoran lumisen rinteen yläpuolella näkyivät jotku opastetut ryhmät odottavan joko pääsyä ylemmäs tai alas. Lumi oli vielä riittävän kova kannattamaan painoamme, että pystyi menemään lumipolkua pitkin roikkumatta jäähakussa. Joissakin kohdissa piti kiertää kallion ulkonemia tai kivilohkareita, tällöin piti keksiä keinoja saada itsensä kiinni. Hakku pääsi arvoonsa. Tungin sitä koloihin, kovaan lumeen, jäähän ja se piti niistä kiinni. Parasta omassa hakussa on rannehihna, joka on hakun varren pituinen. Ei tarvitse itse pitää hakusta kiinni lujasti ja roikottamaan näin oma painoa, vaan rannehihna pitää huolen siitä. Säästyy voimat, eikä ole riskiä otteen lipsumisesta. Fox meni edellä ja minä kipittelin rinteellä perässä ja pidin köyden suhteellisen suorana.
_7DT4249Kun luminen rinne loppui, muuttui reitti vapaaksi kiipeilyksi. Heti ensimmäisellä paikalla, jossa oli isot ulkonemat ja lohkareet, ihmiset riisuivat jääraudat ja asettivat ne omiin kasoihin sauvojen ja hakkujen kanssa kallion koloihin. Näin teimme mekin. Turhaan sitä painoa ylös raahata. Matka jatkui kiipeämällä vuorotellen ja välillä samaan aikaan tilanteista riippuen. Paikoin oli kallioon upotetut tapit, lenkit tai yli metrin pituiset tangot, joihin sai köyden kierrettyä varmistukseksi. Aina välillä piti päästä paluumatkalla olevia ryhmiä. Kun laskeutujat eivät aina näe alla olevia, niin nousijan piti usein keksiä paikan, johon väistyä. Se teki usein hommasta hitusen vaarallisemmaksi. Etenkin kun oppaat tulevat aina ryhmän perässä varmistettuaan ryhmänsä laskua köydellä, ei aina voi tietää vastaan tulevien kokemuksista. Että antaako niille tietä, vai voivatko ne valita toisen reitin. Random touhua siis. Foxin kanssa ollaan kuitenkin aina pyritty väistämään. Välillä ohitsemme jotku nousivat hirveällä vauhdilla ilman varmistuksia muita vaarantaen. Jotku taas tunnollisesti odottivat perässä kunnes päästimme turvallisessa paikassa ohi.

Großglocknerilla on kaksi huippua, jotka muodostavat välille satulan muotoisen notkelman. Reitimme kulki ensin pienemmän Kleinglockner-huipun kautta, jonka jälkeen oli jyrkkä lasku. Satulan alapuolella pidettiin taas taukko, jonka jälkeen huomattiin liian myöhään kamerani ja Foxin juomapullon jääneen sinne. Huipulle jatkettiin ilman kameraa. Tai olihan meillä GoPro-erikoiskamera, jolla sai myös valokuviakin otettua. Samoin Foxilla oli pieni videokamera mukana. Ja tosiaan ne kännykätkin. Joten ilman todisteita emme jäisi.

G0026422Suurin osa ryhmistä oli jo paluumatkalla, jolloin huipulla ruuhka väheni vähenemistä. Juuri sopivasti meille, kun päästiin perille. Sää kun oli puolipilvinen, niin alas näkyi osittain. Useimmin niin, että toiseen ilmansuntaan oli selkeätä ja toisella puolella pilvistä. Mutta komeat maisemat silti. Kauan emme huipulla vitsineet oleskella, kun perässämme oli muitakin huipulle pyrkineitä ihmisiä. Huomasin parivaljakon nousseen toista reittiä pitkin, jossa oli pelkkää tauotonta 1000m nousukiipeilyä harjannetta pitkin huipulle asti. Se pitää joskus kokeilla.

Aurinko paistoi täysin voimin ja paluumatkamme alkoi olemaan lämpimässä kelissä. Vaatteita en kuitenkaan viitsinyt riisua, kun oltiin koko ajan liikkeellä. Satulan jälkeisen nousun jälkeen huomattiin pienellä huipulla nätisti koloon asetetut kamera ja juomapullo. Joku poimi ne ja asetti näkyvälle paikalle. Kiitos hänelle!
_7DT4259Huipun jälkeen vastaan tuli tuttu luminen rinne. Joka oli muuttunut pehmeäksi sohjoksi. Vettä oli paljon, sitä oli joka puolella ja se virtasi isoina noroina pitkin rinnetta. Lumeen on muodostunut syviä ja kiemurtelevia uria. Enää ei voinut kävellä turvallisesti alas, vaan laskin Foxia köydellä edessäni. Käytin välillä kallioon ruuvattuja silmukoita tai hakkuani ankkureina. Itse tulin perässä ahkerasti hakkua käyttämällä. Fox silloin varmisteli itseään, etten vetäisi hänet perässäni jos putoaisin. Käytänyömme oli hyvä, sillä kerran maa petti Foxin jalkojen alta ja Fox jäi roikkumaan köyteen. Ja kerran, kuten olen todennut aiemmin ohitustilanteiden vaarallisuudesta, sattui sellainen tilanne. Ison kivilohkareen taakse ei voinut nähdä. Fox on mennyt jo sen taakse ja ilmoitti radiopuhelimella, että on varmistamassa. Lähdin kiertämään sen murikan, mutta vastaan tulevalla ryhmällä oli kova kiire päästä Foxin ohi minua vastaan. Siinä ei sitten mennyt kuin hetki, että maa petti minunkin jalkojeni alta ja tipahdin. Onneksi Fox varmisti. Muuten olisin ollut sen parisen sataa metria alempana mutaisena ja kolhiintuneena. Ei ole turhaan nämä vermeet. Typeriä ne, jotka aliarvioivat vuoria ja näin vaarantavat itseänsä lisäksi muitakin. Jotku laskeutuivat rinnetta pitkin köysilaskulla, se näytti olevan nopein ja suoraviivaisin tapa laskeutua. Rupesin itsekin harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, kun meillä oli mukana 50m köyttä. Luopuimme ajatuksesta, kun ei enää ollut paljoa jäljellä sitä rinnetta. _7DT4261Sitemmin rinne loiventui jäätiköksi, jossa oli pehmeä astella alas mentäessä. Polvet tykkäsivät. Välillä jalka upposi polvia myöten lumeen. Piti ruveta arvioimaan missä olisi kovempaa lunta, johon astua. Märkä lumi kun ei tuntunut kivalta kengissä, etenkin kun tarkoituksena oli laskea koko päivän koko vuorta alas autolle asti. Ja jalat oli märät jo nyt. Not good. Päästiin päivän lähtöpisteelle, Ezherzog-Johan hütte majalle, josta pienen tauon jälkeen jatkettiin matkaa alas vuorelta. Tällä kerta laskeuduttiin alas isolle jäätikölle lyhintä mahdollisinta ferrata reittiä. Sitten tallusteltiin koko jäätikön halki toiselle puolelle. Keskellä jäätikköä törmäsimme ylös nousevaa perhettä, jonka äiti kuuli meidän puhuvan suomea. Jolloin kysyi meiltä ollaanko Suomesta. He asuivat vakinaisesti Saksassa ja olivat päättäneet kokeilemaan koko perheen voimin Großglockneria. Perheessä siis äiti, isä, nuori poika ja saksanpaimenkoira. Kyseiselle rodulle kiipeily on luonteva, ettei kait pitäisi ihmetellä sen mukana oloa. Koirallakin oli kunnolliset valjaat, että tarvittaessa voi nostaa hankalissa paikoissa.

_7DT4275Jäätikön toisen reunan lähestyessä, huomasimme viereisellä rinteellä olevan tuoren lumivyöryn jälkiä. Yksi jättiläinen lohkari on liukunut lumivyörypaikalta muutamien satojen metrien matkan useiden polkujen yli. Jos tiellä olisi ollut ihmisiä, ei paljoa tarvinut miettiä mitä niille tapahtuisi. Alkoi tosissaan olemaan sitä tunnetta, että mitä vaan voi sattua jäätiköllä. Kesälläkin. Pahimmat ajat ovat etenkin keväällä.

_7DT4279Jäätikkö päätyi pieneen sadan metrin kokoiseen lätäkköön, jonka vieressä teimme levähdystauon. Riisuimme jääraudat, valjaat ja kasasimme köyden yhteen nippuun. Sillä matka jatkui ”kuivaalla” maalla. Polkua pitkin jatkettiin kohti saksalaisen alppiyhdistyksen ylläpitämää Stüdlhütte majaa. Olimme siis edelleen Itävallassa, jossa on maan alppiyhdistyksen ja -klubin ylläpitämiä majoja. _7DT4293Mutta tämä saksalainen oli ymmärrettävä poikkeus, sillä historian takia Saksan lonkerot ylettyvät moneen paikkaan. Majalla pidettiin limpparitaukko, jolloin pikaisesti annettin sukkien jonkin verran kuivua auringossa. Enää oli tuhannen metrin verran korkeutta vähennettävää ennen kuin päästäisiin autollemme.

_7DT4306Laskeutuminen oli suhteellisen yksinkertainen. Ensin siksakkia polkuapitkin jyrkkää rinnetta alas ja sitten leveämmällä kiemurtelevalla polulla laaksoa pitkin. Eli se oli juuri se ”valtaväylä”, jolla nähtiin muurahaisen kokoisia ihmisiä, joita ollaan tällä kerta itsekin. Polku vei Locknerhütte majalle asti. Se oli siis se maja, jossa pidettiin aamiainen menomatkalla. Majan jälkeen oli tuttu tie, jolla pääsi autollakin ajaamaan. Loppurutistus ja olimme auton luona.

Parkkialueella oli välillä ihmisiä, jotka katselivat meidän tavaroiden selvittelytouhua ja kyselivät, että tuolta huipultako tultiin. Eräs vanhuksista koostuva porukka vaikutti siltä, että joskus aikanaan olivat itsekin käyneet huipulla, kun kysymykset oli sitä luokkaa, jossa päiviteltiin huipun tilannetta. Paikalla vaimonsa kanssa pyörinyt mies, myös tuli kysymään. Kertoi käyneensä huipulla 16 vuotta sitten.

Paljoa emme jaksaneet tavaroita selvitellä, vaan kasasimme ne yhteen kasaan auton takakonttiin. Lähdimme ajaamaan etsimään ruokapaikkaa. Tuumasimme, että olisi kiva löytää sellainen paikka, jossa olisi nettiyhteyskin. Joko ilmainen wlan tai parempi kuuluvuus omalle wifi-mokkulalle. Eräänä vaihtoehtona oli ajaa 35km Linzille. Siellä olisi varmasti jokin sopiva ruokapaikka kuten mäkkäri ja ehkä majoituskin voinut löytyä. Siitä ajatuksesta kuitenkin luovuttiin, sillä se oli päinvastaisesta suunnassa kuin meidän seuraava kohde. Päätettiin ajamaan tunnin Zell Am Seehen, jossa oli myös mäkkäri ja ilmainen netti. Päätettiin myös, ettei tarvitse turhaan etsiä majoitustakaan. Sillä päivä oli pian vaihtumassa ja majoituspaikan joutui luovuttamaan klo 10. Ei mitään järkeä maksaa moisesta saatii tuhlata energiaa etsiessä majapaikan. Sovittiin nukkuvamme taas autossa.
Päivän tarina päättyi kun ajoimme Zel Am Seesta vajaan tunnin etsiessä pysähtymispaikan keskellä luontoa, jossa annettiin unen tulla ja mennä omia aikojaan.

Lisää kuvia:
Dima @flickr: Grossglockner 30-31.7.2013

Alla kuljettu reitti:

2 vastausta artikkeliin “Großglocknerin valloitus 30-31.7. Osa 2”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *