Alpspitze osa 2

_7DT3108Osterfelderkopfin jälkeen suuntasimme via ferrata reitille, joka veisi huipulle asti. Ei ollut pitkä matka kävellä ensimmäiselle kohteelle. Joka oli vain parin metrin pätkä. Mutta siinä oli sopiva paikka laittaa valjaat ja varmistusvermeet päälle. Kummasti se reppu keveni, ettei tarvinut enää kantaa sitä vuorotellen. Siinä ekassa vaiheessa olikin pienoinen ruuhka. Ihmiset pääosin olivat paluumatkalla. Ja kun oltiin ainoat menomatkalla, oli sellainen fiilis kuin kunniakäytävän läpi kävelisi. Melko pian tuli vastaan jo varsinainen nousu. Siinä noustiin pystysuoraan parikymmentä metria. Nousureitti ei toki ollut yhtenäinen, vaan se kiemurteli välillä. Vastaan aina välillä tuli ihmisiä, joiden kanssa heitettiin pientä smalltalkia. Jotkut ihmetteli ja kyseli, ettäkö onko tarkoitus ehtiä hissiinkin. Kerroimme, ettemme enää laske sen varaan, vaan olemme asennoituneet tulemaan alas jaloin. Matkalla huomattiin joidenkin ihmisten tulevan tunnellista, joka oli toisella reitillä. Siinä hetkenä päässä kävi pieni ajatus, että onneksi ei tarvitse mennä tunnelliin kun otsalamput jäivät kotiin.

_7DT3119Matka jatkui. Paikoin oli pystynousuja, paikoin taas vaakasuorassa, mutta ainoat paikat mihin saat jalat on pystysuoraan seinämään lyödyt terästangot. Välillä oli kaikkea sekasin. Tärkeintä oli se, että hankalissa paikoissa sinulla on aina käytettävissä teräsvaijeri, johon saat varmistettua itseäsi kiinni. Ärsyttävintä siinä on se, että joutuu aina vaan klippaamaan parin metrin välein varmistuslaitteen vaijeriin. Hyvä puoli tässä on se, että eteneminen on rauhallista, eikä pystysuoratkaan nousut ole väsyttäviä. Itseasiassa tämä osuus oli paljon mukavampi ja rennompi, vaikkakin haastavampi kuin ikuinen käveleminen ylämäkeen. Ja maisemat senkus paranevat!

_7DT3134Ei kauan maisemia sittenkään päässyt katselemaan, kun satuimme olemaan pilvien seassa. Saimmehan sitten keskittyä pelkästään nousemiseen. Paikat kapenivat ja muuttuivat pikkasen jännemmäksi, kun molemmin puolin reittiä oli tuhansien metrien näkymät alas. Ei pidä harrastaa harha-askelia. Lopultakin oli viimeinen nousu ja päästin huipulle klo 16.56. Hissille ollut enää reilut puoli tuntia. Eli paluumatkan joudutaan tekemään kävellen.

_7DT3140Maisemiakin pääsi näkemään aina kun pilvet rakoili. Mutta oli komeita näkymiä muihin vuoriin, vaikkei laaksoja nähnytkään. Istuuduin huipulle vaihtamaan patterit kameraan, kun yhtäkkiä ympärilläni oli kasa alppinaakkoja. Fox on jo lähtenyt tutkimaan huipun ympäristöä ja jätti kameransa luokseni. Enpä sitten tehnyt muuta kuin räpsinyt kymmenkunta lähikuvia naakoista. Yllättävän kesyjä olivat, kun tulivat jopa metrin etäisyydelle. Törmäsimme huipulla myös italialaiseen pariskuntaan, jolla ei myöskään ollut kiirettä hissille. Oletimme heidän majailevan jossain alppimajassa, jolloin ei varsinaisesti voikaan olla kiire pois huipulta. Täytyy tässä vaiheessa vielä kertoa, että koko ajan on ollut melkoisen kuumaa. Huipullakin vaikkakin oli pilvistä, niin ei lisävaatteita kaipanut. Ei edes tuultakaan ollut. Onnistunut sää helteesta huolimatta.

_7DT3149Tauon jälkeen ruvettiin pohtimaan paluureittiä. Fox katseli karttaa ja ehdotti laskeutumista kaakkoisrinnetta pitkin ja kurvaamalla pohjoisseinämän yli päädyttäisiin takaisin ylä-hissiasemalle. Siitä jatkettaisiin tuttua metsäreittiä, jolla tultiin ylöskin. Olisihan joku muu reitti olli vaihtelun vuoksi kiva. Mutta hämärän tullessa tutumpi reitti on turvallisempi valinta. Laskeutumisreitin heti alussa oli pitkä jyrkkä rinne pelkkää sortuvaa sorakiveä. Joka uhkasi liukua jokaisella jokaisella askeleella. Foxin hermot oli äärirajoilla aina kun jalat lähtivät liikkeelle kivien kanssa. Itse kokeilin toista lhestymistapaa, liukuin niillä tarkoituksella kuin lumessa alamäessä. Päästin eräälle vuonolle, jossa oli isohkot lumimassat. Lumi oli sen verran kova, ettei sauvatkaan uponneet siihen kuin muutaman sentin. Yhden lumimassan ylityksen jälkeen oli taas sitä rasittavaa sorakiveä. Heitin ilmaan, oisko pyllyllä lasku lumessa mistään kotoisin. Ei kuitenkaan ollut hyvä ajatus, kun märät housut eivät taatusti tee matkasta mukavan. Kuitenkin menin takaisin lumelle kokeilemaan kyykyssä laskemista, sillä huomasin edellisella ylityksellä kenkien liukuvan hallitsevasti lumessa. Sehän meni oikein nätisti, käsillä piti vaan tukea lumesta pitääkseen tasapainon. Rannekello kertoi nopeuden olevan jopa 25km/h. Mukavaa. Tosin kädet olivat jäässä. Loput lumimassoista liukuin seisten, kun eivät olleet enää kovin jyrkkiä. Sorakivialueen jälkeen paastin tukevammalle polulle, joka meni vuonosta takaisin vuorelle. Välillä vastaan tulivat ferrata reitit, jotka sinänsä eivät hankalia olleet, mutta menosuunta teki niistä haastavan. On ihan erilaista laskeutua kallioseinämiä pitkin kun ei kovin helposti pääse näkemään mitä jalkojen alla on. Siinä sitten yläkroppa enemmän koetuksella, kun roikkuu käsillä jalkojen haparoidessa tukea. _7DT3177Reitti oli enemmän kävelypainotteinen ja kulki useimmiten vuoren seinämään louhitulla kapealla tasanteella. Mahtavat näkymät alas. Tämmönen ei todellakaan sovi korkeanpaikan kammoisille, sillä sitä näkymää ei vaan voinut välttää. Ja silmiä ei siellä kannata pitää kiinni. Foxin kanssa vaan nautittiin näkymistä rotkoihin ja jyrkänteisiin. Oltaisiin voitu jäädä sinne vielä useiksi tunneiksi. Mutta kun oli kiire päästä kylään ennen pimeän tuloa. Kas kun tämä reitti loppuosa meni juurikin aiemmin näkemämme tunnelien läpi. Niissä oli pimeää. Otsalamput kämpillä. Onneksi tunnelit oli tehty niin, että jompikumpi tunnelin pää näkyi. Yhdessä oli keskelle louhittu ikkunakin. Ei voinut eksyä.

_7DT3245Lopultakin päästiin Osterfelderkopfiin, eli hissin yläasemalle, joka oli autioitunut. Janotti hirveästi, muttei vielä uskaltanut juoda loput juomistame. Sillä meillä oli edessä vielä yli tuhannen metrin laskeutuminen. Oltiin siis vielä kahdessa tuhannessa metrissä ja Hammersbach kylä on 787 metrissä.

Hissiaseman terassilla oli puun runko, johon oli kiinnitetty erilaisia suuntakylttejä ja seassa oli ”Alpspitz Ferrata vain kokeneille”. Näin ensikertalaisena mietin, että mikäs siellä oli sellaista, mikä vaatis kokemusta. Varmaankin todella korkeat paikat, hermot ja kunto. Sinne kun voi jäädä jumiin, jos joutaa paniikkiin. Otettiin valokuvan kyltistä ja jatkettiin matkaa tutulla reitillä.

_7DT3252Maantiellä kävellessä kuu pilkahti erään vuoren huipun takaa. Se oli komea näky, kun aurinko valaisi vuoren ja kirkas iso kuu oli puoliksi piilossa huipun takana. Todella harvinainen hetki saada talteen. Eikä minulla ollut kuin yksi laajakulmainen objektiivi. Onneksi Fox jaksoi raahata omaa kameraa, jossa oli tarpeeksi polttoväliä zoomissaan. Näemme sitten millaisia otoksia tuli, kunhan kuvat tulevat nettiin. Maantien jälkeen käännyttiin metsäpolulle, jossa tutut juurakot, kivet, askelmat ja mutkat vaan lisäsivät sitä tietämisen tuskaa, kun polvet oli jo muutenkin koetuksella, päkiät ja varpaat tulessa. Ei helpottanut asiaa tieto edessä olevista pahemmistakin paikoista. Rupateltiin niitä näitä, jotta aika kulkis nopeammin ja ajatukset olisivat muualla kuin äärirajoilla olevissa jaloissa.

Polku vei yhä syvälle metsään ja alkoi olla hämärän merkkejä. Laskua oli vielä 800 metriä ja jalat huusivat hallelujaa. Sauvat olisivat kyllä kovakin juttu. Mutta ne jätettiin kämpille. Päätin, etten lähde enää vuorille ilman sauvoja. Janotti. Pysähdyttin ottamaan huikat ja taas huomasimme jalkojen olemassaolon. Jotenkin kaikki kivut vaan kasvaavat exponentiaalisesti kun jää seisomaan. Ja liikkeelle lähtö on sitä vaikeampi mitä pidemmäksi ajaksi jää odottamaan. Lähdettiin liikkeelle. Pimeä teki tuloaan. Piti yhä enemmän tuijottamaan polkua ja arvelemaan mikä kivi on irtonainen ja mikä ei. Tarkemmin piti katsoa mihin jalkansa laittaa. Kun hädin tuskin pysyttiin pystyssä, pienikin horjahdus voi viedä isonkin osan olemattomista voimista. Oli iso helpotus kun päästiin avoimille paikoille tai poluille jotka kulkivat jyrkien rinteiden poikki. Niissä puut olivat harvakseltaan, että valoa oli enemmän. Mutta pimeä vaan tuli ja tuli. Laskua oli vielä nelisen sataa metriä ja kylän valot näkyivät kaukana alapuolellamme. Kantapään kautta opittiin olla ottamatta otsalamput mukaan. Hoksattiin kännyköidemme olemassaolon. Kännykässäni on tehokas salaman ledivalo, jota otettiin käyttöön. Onneksi kännykässä ei ollut kuuluvuutta, eikä siihen koskettu koko päivän aikana. Akku oli siis vielä täynnä. Se valaisi todella hyvin polkua ja näki myös riittävästi eteen. Valoa piti kuitenkin näyttää suoraan alas, jotta takana oleva Foxikin näki mihin astua. Toista kännykkää ei otettu käyttöön, sillä se tominut varavalona jos omassani loppuisi akku kesken matkan. Vaikkakin oli valoa, kulkeminen oli fyysisesti haastavampi. Sillä ei pystynyt näkemään polun kokonaisuutta, eikä näin valmistautua seuraaviin haasteisiin. Aina kun pysähtyi hetkeksi, huomasi jalkojen tärisevän vimmatusti. Piti olla joko aina liikkeessä tai sitten levätä kunnollisemmin. Haluttiin kuitenkin päästä metsästä ja vuorelta pois mahdollisimman nopeasti. Enää ei välittänyt pahemmin kivuista, osasi olla onnellinen jo siitä, että vielä pysyi pystyssä.

Eräällä aukiolla oltiin vähällä eksyä väärälle polulle. Kiitos Foxin hyvästä muistista, päätettiin palata jonkun matkan takaisin ja kokeilla toista polkua. Se onneksi oli oikea. Emme ole kaivanneet ylimääräistä seikkailua, kun sitä piisasi jo muutenkin. Aukion jälkeen oltiin taas metsässä. Mutta nyt meitä odotti mukava yllätys ja kokemus. Joka ehkä olisi vielä taianomaisempi jos oltais odotettu yötä pari tuntia lisää. Nimittäin tulikärpäset alkoivat pikku hiljaa herätä. Pari lensi ohitse ja metsän maastossa syttyi yhä enemmän ja enemmän vihreitä pilkkuja. Osa alkoi jo nousemaan ilmaan. Tälläistä en ole nähnyt koskaan, ainoastaan joissakin animaatioelokuvissa. Tätä ei voinut taltioida valokuviin tai videolle. Se pitää kokea itse. Metsästä tuli taianomainen. Se vei hetkeksi ajatukset pois tuskastamme.

Jäljellä oli enää satasen metriä laskua ja kylän valot oli lähempänä kuin koskan. Oli loppurutistuksen aikaa. Mutta päätettiin kuitenkin tehdä isompi taukko, silläkin uhalla, että lähtö voi olla todella tuskainen. Tulikärpänen lensi taas ohitsemme. Otettiin huikat ja katselimme tähtitaivasta. Pohdiskelimme, että harvat ovat nousseet ja laskeneet Alpspitzelle jalan. Etenkin lasku pimeässä ja jyrkässä metsässä. Vaihtoehtona toki olisi maantien tapainen, joka kiertäisi vuoria pitkillä matkoilla. Mutta oltaisiin silloin oltu alhaalla joskus aamuyöllä.

Saimme vaivalla itsemme ylös ja matkaan. Polku edelleen sinnitteli olla niin hankala kuin vaan voinut olla. Kännykän salamavalossa ylitettiin tarmokkaasti kaikki esteet. Vieressä oli puro ja teki mieli kovin hörpätä iso annos vettä. Mutta kun ei tiennyt oliko kyseessä lähdevettä vai sulan lumen vettä. Ei voinut ottaa riskiä saada taudin. Hörpättiin viimeiset vedet pulloista ja sinniteltiin loppuun asti. Vihdoin alkoi näkymään maantie. Kylään ei ollut enää kuin pari sataa metria matkaa. Selvisimme!

Maantiellä näimme kaksi ympäriinsä tähyilevää otsalamppua. Niiden omistajat olivat päivällä ylittäneet Jubiläumgratin harjanteen, joka kulkee Alpspitzin ja Zugspitzin välissä. Miehet ovat tietoisesti tulleet alas kävellen pimeässä. Tosin kulkivat juuri niitä maanteita pitkin tuntkausia.

Kello lähestyi puolta yötä kun kävelimme kylään. Istahdimme heti ensimmäiselle penkille, jonka takana oli hanasta juoksevaa vettä. Se oli tarkoitettu kaikille tankattavaksi. Join siitä ainakin pari litraa. Ihana vesi. Tuumattiin keinoja päästää kotikylään. Fox ehdotti tunnin kävelyä. Hullu! Jalat ovat jo sanonneet itsensä irti seka hänellä että minulla. Miten tommosta voi ees miettiä. Emme tienneet missä täällä olisi taksitolppaa eikä numeroa mihin soittaa. Kyläkin oli varmaan jo unessa. Itse olin jo valmis herättämään väkeä lähimmästä talosta, että soittaisivat meille taksin. Enää ei voinut ajatella muuta kuin päästää kotiin keinolla millä hyvänsä. Huomasin vastaantulevan pyörän valon vilkuvan tiellä, juoksin pysäyttämään pyöräilijää. Saksalainen tokaisi saksaksi, puhu englantia. Esitin, että voisiko soittaa meille taksin. Ei suostunut. Höh. Palasin takaisin penkille. Kai se tunnin kävely kuulosti ainoalta vaihtoehdolta. Kysymys oli, että missä vaiheessa se kävely muutuisi konttaamiseksi.

Lähdettiin liikkeelle ja samantien huomasimme olevamme hotellin edessä, jonka avonnaisesta ovesta näkyi mies vastaanottotiskillä. Kuinka typeriä oltiin, tietenkin hotelleissa virkaväki on aina hereillä. Mentiin pyytämään, josko hän voisi tilata meille taksin. Kerroimme tulevamme pimeässä vuorelta alas ja hän näki meidän olevamme totaalisesti uupuneita. Suostui heti. Soitteli parit puhelut ja kertoi taksin tulevan viiden minuutin päästä. Kysyi vielä, että haluaisimmeko vettä tai muuta. Kiitimme ja yritin antaa tipin, josta vastaanottovirkailija kieltäytyi. Mutta suostui kättelyyn.

Jonkun tovin päästä saapui taksi. Kuskina oli nainen, joka kyseli kuulumisiamme ja ihmetteli matkamme. Perille päästyämme meitä odotti viimeinen haaste – piti noustaa portaita pitkin kolmannelle kerrokselle. Onnistui. Rojahdimme sängyille ja ruvettiin tarkistamaan jalkojamme.

_7DT3259Fox sai lievän hiertymän kantapään yläpuolelle. Itelläni oikean kantapään rakko oli auennut ja ihossa oli 2cm kokoinen reikä. Varustenetin pakkauksesta menomatkalla otettu laastari oli palasina ympäri kantapäätä. Toisessa kantapäässä laastari oli kutakuinkin paikalla, mutta rakko on kasvanut muttei puhki. Molemmat isovarpaat oli märkiintyneet valkoisiksi. Ihme että iho oli vielä tallessa. Ei enää vääriä sukkia vaelluksiin. Pesin rakot ja laitoin Compeedin laastarit, jotka jäivät kämpälle. Compeedin laastarit oli seuraavana päivänä korkealla prioriteetilla ostoslistalla.

Tälläinen unohtumaton seikkailu oli ensimmäisellä vuorella. On sitten kerrottavaa lapsille ja lastenlapsille 🙂

Lisää valokuvia galleriassa:
Dima Tsvetkov @flickr: Alpspitze 21.7.2013

Alla kuljettu reitti:

 

5 vastausta artikkeliin “Alpspitze osa 2”

  1. siis täällä

    samalta tekijältä on Inversion riders niminen jatkovideo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *