Valtava vuodatus

Keskiviikkona palloiltiin Lofooteilla. Ensin kävimme kiipeilemässä leirintäalueen lähellä olevalla kukkulalla, haistelemassa suon tuoksua ja katsomassa kauas merelle! Söimme vohvelit creme fraichella ja mansikkahillolla symppis-merimiehen kahvilassa. Toisessa kädessä hänellä luki Hamburg ja toisessa vissiinkin Synnove tai jotain vastaavaa. Elina osuvasti kirjoitti päivän tapahtumista – turkooseista vesistä ja valkoisista lampaista! Päivä meni lähinnä niitä ihmetellessä! Keräsimme rannoilta simpukoita ja muumioituneita rapuja ja koimme niistä sitä omistamisen iloa, jota varakkaampi turisti kokee ostaessaan lasipajasta maljakon (joka oli muuten tehty kierrätyslasista)! Olimme saaneet kuuman vinkin ranskalaiselta retkeilijältä, että auringonpimennys tulee keskiviikkoiltana ja että meidän kannattaisi mennä jonnekin, mistä sen näkee. Siispä ajoimme Langenesiin, saaren kärkeen. Siellä oli mahtavan ystävällinen vastaanotto ja respan täti kertoi, että kaikissa mökeissä asuu Norjan television kuvausryhmää. Siellä nimittäin kuvataan tosi-tv:tä kylän miehistä. Naiset lähtevät viikoksi Portugaliin (?) ja miehet jäävät kotiin pyörittämään koulua ja päiväkotia jne. Aina välillä vilahti jokunen hippi ison kameran kanssa, mutta lähinnä näimme samoja retkeilijöitä, kuin edellisessäkin campingissa! Olimme varmaan saaneet jo maineen ”niinä kauheina keittiönvaltaajina”, kun astelimme arsenaalimme kanssa kyökkiin. Mutta syöminen on tärkeätä! Ainakin silloin, kun siihen oikeasti muistamme varata aikaa. Pääkokkimme Gaile loihti kasviscurryn, jonka hotkaisimme melko nopeasti, sillä halusimme katsomaan auringonpimennystä. Langenesissa oli siihen parhaat mahdollisuudet, sillä leirintäalueen päästä aukeaa meri, jonne aurinko laskee Oli siellä lisäksi kaunis kivinen ranta ja kaukaisuudessa siintävät vuoret. Nautimme siellä jälkiruoasta ja toistemme seurasta. Heppa löysi ystävän – ei merihevosta, vaan meriyksisarvisen. Yritimme tihrustaa auringonpimennystä, mutta pilviä oli edessä ja lähinnä maailma näytti onnellisen vaaleanpunaiselta. Aurinko ei oikeastaan tähän aikaan laske, joten ei myöskään alkanut väsyttää ollenkaan. Soittelimme rannalla olevaa soitinta, valtavaa outoa ruostunutta metallilaatikkoa, jossa oli kaksi kieltä metallista kieltä. Niitä olisi ehkä voinut virittää samalla tavalla kuin koton kieliä – ne olivat sellaisissa A-kirjaimen muotoisissa puupalkeissa kiinni. Kun tuuli tarpeeksi kovaa, kielet alkoivat väristä. Soittelimme sitä pitkäänkin – Dima hyppi metallin päällä, soitteli kieliä ja minä nauhoittelin vekottimen alapuolella kaikua. Äänite julkaistaan joulumarkkinoille, odottakaa vain! Kesän ensimmäinen hyttynen puraisi. Sitä raaviskellessa on mennyt rattoisasti aika.

Yö oli meni itse kunkin pyöriskellessä levottomana teltassa. Aamulla olo oli kuin zombilla. Torstai meni istuessa autossa. Ehkä mainitsemisen arvoinen juttu oli se, kun katsoimme, että ”ah! Turisti-info!” ja kaarsimme auton vain nähdäksemme, että siellä oli vessa. Eikä mitään muuta! Siitä lähtien aina nähdessämme vessakyltin, olemme todenneet ”Turisti-info!” Maisemat ovat niin kauniita ja niitä on jatkuvasti, että tulee tunne, jonka Gaile parhaiten puki sanoiksi: ”Ok Norway, surprise me!” Yritimme epätoivoisesti etsiä kahvilaa, mutta mikään paikka ei ollut auki. Ymmärsimme myöhemmin, että oli helatorstai! Ei saanut kukaan lattea, mutta sentään jäätelöä huoltoasemalta.

Lounasta söimme meren rannalla. Pieni tihku yltyi sateeksi, joten lähdimme nopeasti. Keittoa ja voileipiä – Gailen uskomaton tahini-valkosipuli-suola-näkkileipä tainnuttaisi pienen norsunkin – nimittäin ihastuksesta! Päivän tärkein tapahtuma oli illansuussa, kun saavuimme Otereniin. Siellä nimittäin asuu ystävämme Hallvard vanhempiensa kanssa. Pääsimme pieneen hirsitaloon ja siellä meitä odottivat ystävälliset ihmiset. Saimme lämpöä, ruokaa ja suihkun! Oi auvoa! En ole koskaan syönyt avokadoa pizzassa, mutta se oli hyvvää!

Hallvard lähti oppaaksemme Tromssaan. Sinne Oterenista ajaa suunnilleen puolitoista tuntia. Kävelimme kaupungilla ja vietimme pienimuotoista Hallvard-festivaalia. Kävimme Verdens kafe –kuppilassa juomassa paikallisen panimon oluet! Se on maailman pohjoisin panimo, tiesi Hallvard kertoa. Paikka oli tosi makea muutenkin – siellä on elokuvateatteri toiminut jo ammoisista ajoista. Pääsimme katsoman salia ja siellä oli kansallisromanttiseen tyyliin tehtyjä maalauksia norjalaisista saduista. Paluumatkalla pysähdyimme koskella ja joimme hieman sen kirkasta vettä. Oli ihana nukkua oikeassa talossa, oikealla patjalla. Oi kiitos!

Tänään lähdimme aamupäivästä Oterenista ja sieltä oli yksi ajamisen huiskaisu Kilpisjärvelle. Päädyimme ihastelemaan Kilpisjärveä ja jäidenlähtöä – yhdessä hetkessä tapahtuu sata asiaa ja kuuluu miljoona ääntä, sitten on taas hiljaisuus, joka tuudittaa uskomaan rauhaan, sitten taas ratina jatkuu. Olimme niin tohkeissamme Suomeen pääsystä ja puhelujen tekemisestä, ettemme pysähtyneet Nesteellä. Sen sijaan huomasimme noin 20 kilometriä bensa-aseman jälkeen, että bensatankki vilkuttaa täydennyksen puutetta. Päätimme jatkaa matkaa, mutta missään ei näkynyt Nestettä, abc:ta, Essoa tai Shelliä. Ei mitään muuta kuin tundraa ja poroja. Siispä jännitimme, miten ikinä pääsisimme seuraavalle huoltsikalle. Ajoimme kuluttaen mahdollisimman vähän bensaa ja pysäytellen autoja, jos voisivat hinata meidät seuraavalle löpöpaikalle. Kaksi autoa saimme haaviin, mutta eivät suostuneet norjalaiset auttamaan! Sitten huomasimme taka-alalla valkoisen pakettiauton, jossa vielä koto-Suomen rekkarit ja hiulihei! Jo auttoi meitä poromies. Tai siksi me tätä Harley-Davidson-paitaista, Suomi-leijonakoruista pitkätukkaa aloimme heti kutsua. Poromies oli todella rivakka otteissaan ja ajaa posotti satasta, vaikka me olimme parin metrin etäisyydellä hänen takakontistaan. Dimaa jännitti, kun reagointinopeus mitattiin sekunnin sadasosissa, mutta itsellä ainakin oli helpompi olo, kun tiesi, että matka oikeasti jatkuu. Siispä poromies hinasi meidät Karesuandoon, jätti meidät mäen laelle ja sieltä pääsimme ihanan dieselin äärelle. Olimme niin helpottuneita ja iloisia, että päätimme syödä ensimmäisen huoltsikka-ateriamme: Ellu ja Dima poronkäristystä ja me vegetaristit salaattia ja eri terveellisiä ranskiksia. Nyt olemme lähestymässä Rovaniemeä ja toverimme Aten lattiamajoitusta. Tähän päättyy lähetyksemme tältä erää. Takaisin Pasilaan (maybe/baby)!

(ai niin – pari huomiota: Elina soitti mandoliinilla hallingia etupenkillä ja se oli ehkä  täydellisintä matkustusmusiikkia ikinä. Gailen mielestä norjalaiset tekevät niin paljon hevimusiikkia, koska luonnossa on niin paljon voimaa. sitä ei ehkä voi muuten ilmaista kuin yhtä suurella musiikilla. olen vastannut tähän karjahtelemalla vertahyytävästi aina kun näen vuoren. sitä on tapahtunu aika usein.)

zp8497586rq

1 vastaus artikkeliin “Valtava vuodatus”

Kommentit on suljettu.